Punaiset posket / I love Cowberries

Tiedän, tiedän.
Nyt olisi syytä jo kirjoitella jouluisista jutuista.
Mutta kun ei ole yhtään jouluinen olo ja minulta on jäänyt kirjoittamatta vielä niin paljon kaikesta, joka ei vielä liity jouluun millään lailla.

Vielä ei ole ollut päivisin pakkasta ja öisinkin vasta todella vähän.
Kuitenkin sen verran, että pakkanen on "päässyt puremaan puolukoita" ja saanut ne mehukkaiksi. Vasta silloin on meidän perheen puolukan poiminnan aika.

Puolukat ovat yksi parhaimmista jutuista syksyssä.

Siihen liittyen on minulle yksi asia ylitse muiden:

lokakuinen puolukkaretki Kullaan metsissä Satakunnassa.

Aloitimme perinteen lähes kolmekymmentä vuotta sitten vanhempieni kanssa.

Alkuvuosina lapseni olivat muutaman vuoden ikäisiä ja silloin kaikki muu metsässä nähty ja koettu oli paljon paljon tärkeämpää kuin puolukoiden poiminta.

Otin jokin aika sitten esille vanhoja valokuva-albumeja

ja hymy hiipi väkisin huulille niitä katsellessa.

Milloin autoon pakattiin retken päätyttyä ämpärillinen pieniä risuja tai ihmisen pituisia puunrunkoja tai kasa kiviä tai joskus jopa litroittain puolukoita.

Monet kerrat kuulimme ja näimme useita kurkiauroja muuttomatkallaan tai kuulimme hirvien liikkuvan lähistöllä syömässä tai löysimme isoille kiville unohtuneita lapasia tai pipoja.

Ennen kaikkea näiltä puolukkaretkiltämme on jäänyt sydämiin pysyviä ihania muistoja.

Myös siltä viimeiseltä äitini kanssa yhdessä tehdystä kahden vuoden takaisesta retkestä,

jolloin hän oli vanhingossa laittanut jalkaansa kummitätini neljä numeroa liian isot kumisaappaat. Silloin nauroimme vedet silmissä hänen kävelytyyliään, mutta yhtään valituksen sanaa ei häneltä silloinkaan kuulunut.

Tänä vuonna puolukkaretkelle osallistui itseni lisäksi isäni, mieheni ja Nuppu -koiramme.

Puolukkasaalis oli tällä kertaa pääosassa - eväiden syöntiä unohtamatta :-)

Voi hyvin,

halauksin Riitta